|
|
Géza
Szilvay
LÄHDE
Helsingin Juniorijouset 30 vuotta
Sijoittaakseen mielessään suuret joet kuten
Reinin, Oderin, Tornionjoen tai Tonavan oikealle paikalleen ei tarvitse
karttaa.
Musiikkimaassakin suurilla instituutioilla kuten Akatemioilla, Konservatorioilla,
Festivaaleilla, Oopperoilla ja Filharmonioilla on miltei itsestään
selvä paikkansa musiikin connoisseurin ajatusmaailmassa.
Mutta vain maantieteestä erityisesti kiinnostuneet harvat tietävät,
mistä lähteestä suuret joet saavat ehtymättömät
vetensä. Eikä moni musiikin rakastaja vaivaudu tarkastamaan,
mistä ihmekaivosta tunnetut musiikki-instituutiomme ammentavat
jatkuvuutensa.
Tärkeää on, että vesi virtaa, laiva kulkee,
yleisö täyttää salit, Akatemiaan riittää
pyrkijöitä, Filharmonikkojen koesoitossa on valinnanvaraa.
Jos kuitenkin haluamme ymmärtää vesistöjämme
syvällisemmin – niiden luonnetta, menneisyyttä,
tulevaisuutta – on ehdottomasti tutustuttava siihen maisemaan,
josta joet saavat alkunsa.
Musiikillisten instituutioidenkin tulevaisuus riippuu täysin
niistä pienemmistä ja suuremmista kaivoista, jotka lakkaamatta
varmistavat sen, että musiikkielämässämme riittää
esiintyjiä ja kuulijoita niin määrällisesti
kuin laadullisestikin.
Helsingin Juniorijouset on ollut 30 vuoden ajan sellaista
jatkuvuutta tuottava kaivo.
Yli neljännesvuosisata sitten itäisen Helsingin kolkassa
pienessä, miltei kyläkoulussa yli 50 lasta aloitti viulunsoiton
opiskelun lahjakkaan luokanopettajan Eila Lepistön innostamana.
Kontulan Rintinpolun ala-asteelta viulunsoittomuoti tarttui ympäristöön,
ja pian jousimusiikki kaikui Mellunmäen, Vesalan ja Myllypuron
’metsäkouluissa’. Jouluna 1971 uskallettiin mennä
jo ’ulkomaillekin’, Roihuvuoreen, pitämään
ensimmäinen konsertti. Korkealle mäelle rakennettu Roihuvuoren
kirkko otti avosylin vastaan pienet soittajamme. Kirkko oli Itä-Helsingin
Musiikkiopiston synnyinpaikka ja sen kirkkoherra Väinö
Karhumäki nuoren musiikkioppilaitoksen henkinen tukija, sponsori.
Koulujen, kirkon ja opiston yhteistyö oli ainutlaatuista ja
rikastutti kaikkia osapuolia.
Viuluryhmämme ensimmäinen, Keski-Suomeen suuntautunut
’kiertue’ valmisteltiin juuri Roihuvuoressa. Konserttimatkan
hinta – muistan sen tarkkaan – oli 50 mk. Yksi tytöistä
ilmoitti matkakokouksessa itkien, ettei voi osallistua rahapulan
takia. Itku vaihtui hymyyn, kun kokouksessa läsnä ollut
toisen lapsen mummi lahjoitti puuttuvan summan. Tästä
stipendistä, tästä lapsia ja lähimmäisiä
auttavasta eleestä lasken Helsingin Juniorijousten olemassaolon
alkaneen. Koko pääkaupunkiin viittaava nimi tuli siitä,
että soittajiston osa oli länsihelsinkiläisten lapsia.
Munkkiniemessä ja Munkkivuoressa toimivassa musiikkiopistossa
ei silloin vielä ollut kamarimusiikkiopetusta ja oppilaat tulivat
viikoittain itään nauttimaan yhteissoitosta.
Nuorena opettajana minua innosti ja motivoi se toista tukeva, lähimmäistä
auttava talkoohenki, joka minua ja oppilaitani ympäröi
Roihuvuoressa, Herttoniemessä, Puotilassa, Vuosaaressa, Kontulassa
ja Myllypurossa, eli minun silloisessa Suomessani. Näiden pikkukoulujen
välillä kiertelin päivittäin. Soitonopetus tapahtui
käsityöluokassa, kirjastossa, varastoluokassa, joskus
siivouskomerossa, karttojen, täytettyjen pöllöjen
tai ämpärien ja luutien seurassa. Koulujen päivänavaukset,
juhlat ja säännölliset keskusradiolähetykset
varmistivat sen, että soitinmusiikki kuului luonnollisesti
ala-asteen arkeen ja ilmapiiriin. Viulunsoitosta tuli jääkiekon
ja jalkapallon veroinen harrastus.
Viuluryhmän tasoa katsastettiin useaan otteeseen. Onni Suhosen,
Arno Granrothin, Erik Cronvallin ja Jorma Panulan vierailut olivat
merkittäviä tapahtumia. Arvokkaitten kotimaisten mentorien
lisäksi saimme suojelijoiksemme myös musiikkimaailman
kuuluisuudet Max Rostalin ja Yehudi Menuhinin. Kun koulutusta sitten
täydennettiin sello-opetuksellakin, pääkaupungin
tärkeimmät, vaikutusvaltaisimmat ovet alkoivat avautua
lapsiorkesterille. Yleisradio, TV:n studiot, Karjalatalo, Kulttuuritalo,
Finlandia-talo ja Sibelius-Akatemia tulivat tutuiksi. Kutsuja saatiin
myös Eduskuntaan ja Säätytaloon ja vierailtiin Presidentinlinnassakin.
Itä-Helsingin Musiikkiopiston rehtori, säveltäjä
Ahti Sonninen, opettajat, vanhemmat ja myös oppilaat tunsivat
että jotain uutta, jotain tärkeää ja pysyvää
oli kehittymässä taidekasvatuksen alalla.
Valtakunnalliseen maineeseen orkesterimme ponnahti voittamalla 1977
Suomen Musiikkioppilaitosten Liiton järjestämän oppilaitosten
välisen kilpailun. Minun suussani voitto maistui kuitenkin
karvaalta. Huolestuneena seurasin, miten enkelimäiset soittajani
muuttuivat kilpailun myötä gladiaattoreiksi. Kilpailun
harmilliset ’sivuvaikutukset’, kuten aggressiivisuus,
kyseenalaistivat minulle kilpailun oikeutuksen nuorten taiteilijoiden
kasvatuksessa ja sen käyttämisen motivaationa. Samaan
aikaan yritimme vähentää myös tutkintoihin liittyviä
pelkoja. Huomasimme että esiintymiset, julkiset konsertit,
tv- ja radio-ohjelmat, nauhoitukset, levytykset ja varsinkin kiertueet
motivoivat ja kehittävät nuoria ilman haitallisia sivuvaikutuksia.
Ne tekevät kilpailut tarpeettomiksi ja tutkinnot pelkästään
muodollisuuksiksi.
Aktiivinen, säännöllinen osallistuminen pääkaupungin
ja koko maan kulttuurielämään ja kokemus tasavertaisuudesta
aikuisten maailman rinnalla nostivat valtavasti nuorten itsetuntoa.
Pyrimme toteuttamaan Zoltán Kodályn ajatusta:
”Kaikkien koulujen laulu- tai soitinyhtyeet
voivat saavuttaa koulun elämään myönteisesti
vaikuttavan tason. Tästä on vain yksi askel siihen,
että yhtyeellä voi olla arvokasta merkitystä jopa
koko maan julkiselle taide-elämälle. Koska taiteen ydin
ei ole tekniikka vaan henki, taide on syntynyt silloin, kun henki
voi ilmaista itsensä vapaasti, ilman esteitä. Jokaisen
koulun soitinyhtye pystyy hyvän opettajan johdolla omaksumaan
sen verran tekniikkaa kuin on tarpeen lasten hengen ilmaisemiseen.
Puhdasta innostusta, mikä ammattitaiteilijalla on harvinainen
lahja, on jokaisessa terveessä lapsessa. Parin vuoden teknisen
opetuksen jälkeen lapsiyhtye voi saavuttaa absoluuttisella
taiteen mitalla mitattavia tuloksia.”
Helsingin Juniorijousten toiminta todisti unkarilaisen
filosofin väitteet oikeiksi. Julkiset esiintymiset –
radio- ja tv-ohjelmat sekä konsertit – nostivatkin Juniorijouset
kansalliseksi instituutioksi. Kansainväliset foorumit ISME
(International Society for Music Education), ESTA (European String
Teachers’ Association), NMPU (Nordisk Musikpedagogisk Union),
ASTA (American String Teachers’ Association) ja IKS (International
Kodály Society) edistivät orkesterin mainetta Suomen
rajojen ulkopuolella.
Ylistävien lehtiarvostelujen saattelemat kolmekymmentä
kiertuetta maailman tärkeimmillä konserttilavoilla, festivaaleilla
ja musiikkikeskuksissa sekä kansainvälisessäkin mediassa
kiitetyt levytykset, yhteensä kolmekymmentä äänitettä,
ovat tuoneet Junioreille useaan otteeseen suullisesti ja kirjallisestikin
myönnetyn tittelin ’maailman paras nuoriso-orkesteri’.
Arvonimi on velvoittanut ja velvoittaa yhä.
Siksi 30 vuoden antama pedagogista, taiteellista, metodologista
ja kasvatuksellista kokemusta on jaettava.
Viulu, altto, sello ja kontrabasso ovat orkesterin
soittimet. Eurooppalaisen taidemusiikin merkittävimmät
aarteet ovat pääosin orkesteriteoksia. Orkesterit ovat
tarjonneet ja tulevat tarjoamaan tärkeimmät työtilaisuudet
musiikin ammattilaisille ja suurimmat taide-elämykset konserttiyleisölle.
Orkesterisoitinten opetuksessa tämä tosiasia pitäisi
ottaa huomioon alusta alkaen. Luonnollisesti monessa lahjakkaassa
lapsessa herää unelma tulla kuuluisaksi solistiksi. Opettaja,
joka edistää ainoastaan tätä pyrkimystä,
tekee kuitenkin kohtalokkaan virheen. Teho-opetuksella saavutetaan
nopeita tuloksia, mutta siten kasvatetun, luonnollisesta ympäristöstään
erotetun, koulunkäynnistä ’vapautetun’, tähdeksi
muokatun soittajan ura jää miltei poikkeuksetta varsin
onnettomaksi. Vanhemmat ja pedagogit tiedostavat kyllä tämän
vaaran, mutta ihmelapsi-ilmiö ja tähtikultin houkutus
vetää opettajat ja vanhemmat maagisesti melkein salaliittoon
omaa lastaan ja oppilastaan sekä hänen onnellista tulevaisuuttaan
vastaan.
Jousisoitinten opetuksessa pitäisi kehittää
samanaikaisesti eri alueita ja siten jatkuvasti yhdistää
- solistisuus
- kamarimuusikkous
- orkesterilaisuus.
Jousiorkesteri tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden
tämän kolmiomaisen muusikkokasvatuksen toteuttamiseen
– olipa kyseessä ammatti- tai amatöörikoulutus.
Helsingin Juniorijouset on ollut monen solistipersoonallisuuden
musikaalinen kehto.
Rinnan orkesterin toiminnan kanssa olemme vuosien aikana kehittäneet
kattavan jousiorkesteriohjelmiston nuorille soittajille. Tämä
repertuaari on porrastettu niin että sopivia kappaleita on
jokaiselle tasolle. Jo muutaman kuukauden soitinopiskelun jälkeen
Viikari-tasoisille tarkoitetussa ohjelmistossa on sopivia pikkuteoksia,
joissa pieni aloittelija voi astua solistina orkesterin eteen ja
esiintyä samanikäisten toveriensa säestyksellä.
Esiintymislava, kapellimestari ja yleisö tulevat tutuiksi sekä
solistilapsille että heidän tukenaan olevalle, turvalliselle
tuttujen soittajien joukolle. Traditionaalisesti koulutettujen ammattisoittajien
suuren suuri enemmistö ei ole koskaan voinut nauttia orkesterin
edessä soitetusta solistiosuudesta. Helsingin Juniorijousissa
se on luonnollinen mahdollisuus kaikille halukkaille.
Mutta solistilta odotetaan puhtaan, rytmikkään ja mielenkiintoisen
esityksen lisäksi muutakin. Tulee hänenkin vuoronsa säestää
ja auttaa seuraavan sukupolven viikarisoittajia.
”Lahjakkuus ei
kuulu omistajalleen yksin, vaan myös muille hänen ympärillään.
Mutta lahjakas ihminen voi kokea, etteivät hänen lahjansa
vähene, vaikka hän kaksin käsin jakaa niitä
ympärilleen, vaan päinvastoin lisääntyvät.”
Lapsi tai aikuinen, joka toteuttaa tämän odotuksen, huomaa
onnellisena, että Kodályn neuvo on totta. Valitettavasti
on myös niitä, jotka perääntyvät tästä
koetuksesta. Juniorijousten jäsenistä suuri osa on lahjan
jakajina kulttuurielämässämme, hämmästyttävän
monet juuri musiikin alalla – pedagogina, säveltäjänä,
kapellimestarina, toimittajana, orkesterisoittajana, solistina,
kamarimuusikkona.
Hyvä jousiorkesteri on kuin suurennettu kamariyhtye,
kvartetti tai kvintetti. Harvalla taidelaitoksella on taloudellisia
ja henkilöstöllisiä resursseja antaa säännöllistä,
pienimuotoista trio-, kvartetti- tai kvintettiopetusta kaikille
oppilaille. Parhaassa tapauksessa ne on järjestetty periodiopetuksena.
Taidekasvatuksessa vastuullisesti työskentelevä pedagogi
tietää kuitenkin, että nuorten taiteellinen ja tekninen
taso ei edisty syvällisesti periodiopetuksen avulla. Kasvatusta
yleensä, ja siten taidekasvatustakin, on pyrittävä
antamaan säännöllisesti, jatkuvasti, soitinopetuksessa
ainakin viikoittain.
Helsingin Juniorijouset on suurena kamariyhtyeenä täyttänyt
oppilaiden kamarimusiikillisia perustarpeita. Yhteistyö säveltäjien
kanssa on tuottanut ainutlaatuisen trio-, kvartetti- ja kvintettiohjelmiston,
jota voi esittää pienyhtyeessä tai vaihtoehtoisesti
jousiorkesterikokoonpanossa. Rikas kokoelma on valmistanut usean
sukupolven Juniorijousia kamarimusiikkikirjallisuuden vaativimpien
suurteosten tulkintaan.
Tietysti resitaalityyppiselle intiimille yhteissoitollekin pitäisi
löytää aikaa ja mahdollisuuksia. Helsingin Juniorijousten
taidekoulutusohjelmassa on luotu myös laaja duo- ja sonaattiohjelmisto,
joka on opastanut lapsiamme tähän hienoon kamarimusiikkilajiin.
Tätä materiaalia voi soittaa solistina tai yhtyeessä.
Taidekasvatuksen suurimpana haasteena onkin
yksilö – yhteisö
soolo – tutti
minä – me
-käsitteiden näennäisen ristiriitaisuuden purkaminen
ja niiden yhdistäminen. Teoreettisesti pääosapuolet,
opettajat ja vanhemmat, tietävät ja myöntävät,
että onnellinen yksilö kasvaa yhteisöstä. Todellisuudessa
kuitenkin sekä pedagogit että lasten vanhemmat asettavat
nämä käsitteet usein vastakkain. Orkesterisoitto,
ryhmäopetus ja tukiaineet, joissa opettajan huomio ei kohdistu
pelkästään yhteen ainoaan henkilöön, koetaan
toisarvoisina, jopa edistymisen jarruna.
Nuorisosinfoniaorkesterin kohdalla tässä väitteessä
voi ollakin perää. Lapsi ja nuori voi kokea hukkuvansa
suureen, monia erilaisia soittimia ja monia eritasoisia soittajia
käsittävään kokoonpanoon. Harjoitusten aikana
useimmat soittajaryhmät odottavat joutilaina kun jokin toinen
soitinryhmä opettelee ’stemmaansa’. Aikaa tuntuu
menevän hukkaan. Esityksessä henkilökohtainen suoritus
uppoaa kokonaisuuteen, hienoille taiteellisille yksityiskohdille
ei ole tilaa. Frustraatio ja pettymys voi olla lähellä.
Siksi oppilaitoksissa olisi nuorille huomattavasti hyödyllisempää,
jos jousisto ja puhaltimet kasvavat ja kehittyvät eri kokoonpanoissa:
jousiorkesterissa ja puhallinorkesterissa.
Taidekasvatuksen loppuvaiheessa yhdistettynä näistä
nuorista saadaan korkeatasoisia sinfoniaorkesterin jäseniä.
Sen sijaan jousiorkesteri – jos ohjelmisto on huolellisesti
valittu – johdattaa lapsen askel askeleelta huipulle, gradus
ad parnassum. Helsingin Juniorijousia ei ole ajateltu instrumenttina,
jolla kapellimestari toteuttaa itseänsä, vaan hienona
taitelijanalkujen yhteisönä ja yhtyeenä. Jousiorkesterissa
johtajan ja soittajan välinen henkilökohtainen kontakti
säilyy, jokainen soittaja on näkyvissä, jokaisen
ääni kuuluu, jokaisesta välitetään, jokaista
tarvitaan.
”Onko parempaa esimerkkiä solidaarisesta
yhteistyöstä kuin kuoro tai orkesteri? Monta ihmistä
liittyy yhteen toteuttaakseen jonkin asian, jota yksi, kuinka lahjakas
tahansa, ei ilman muita pystyisi toteuttamaan. Tällaisessa
yhteisössä jokaisen jäsenen osuus on yhtä tärkeä.”
- Monissa pedagogiakirjoissa ja artikkeleissa siteerattu, Helsingin
Juniorijousissa toteutettu kodálylainen ajatus.
Viikari-orkesterissa, Helsingin Lapsijousissa ja
Juniorijousissa täsmällisyyttä, fraseerausta, ilmaisua,
säännöllisyyttä, työskentelytapaa, työn
iloa ja työn laatua oppineille ja lavakokemusta saaneille nuorille
on pyritty antamaan kokonaisvaltaiset valmiudet ammattilaisuuteen
asti.
Ammattilaisiksi aikoneiden Helsingin Juniorijousten
soittajien tie on kulkenut yleensä Sibelius-Akatemian kautta.
Rehtori Veikko Helasvuon Juniorijousten johtajille esittämä
kutsu opettaa Akatemiassa otettiin vastaan vuonna 1978. Jo 25 vuotta
kestänyt yhteistyö taidekorkeakoulun ja taiteen perusopetusta
antavan laitoksen välillä on ollut uraauurtava esimerkki
ja osoittautunut poikkeuksellisen hedelmälliseksi. Akatemian
jokaisesta rehtorista on tullut Juniorijousten ystävä
ja suojelija. Yhteistyö toivottavasti laajenee, ja Helsingin
Juniorijousten koulutuksessa kehitetty Colourstrings-opetusfilosofia
ja –tekniikka avautuu myös kaikille Sibelius-Akatemiassa
opiskeleville ja sieltä valmistuville jousisoittajille.
Kolmenkymmenen vuoden aikana yli 300 soittajaa on
saanut koulutusta Helsingin Juniorijousten riveissä. Heistä
lähes 200 on valinnut musiikin ammatikseen. Mutta mitä
Juniorijouset on merkinnyt muille? Orkesteri on tarjonnut kasvatuksellista
apua perheille. Nuori ihminen, varsinkin murrosiässä,
tarvitsee yhteenkuuluvuutta; hän haluaa kuulua joukkoon, olla
ryhmän jäsen. Luotettavan, rakentavan ystäväpiirin
luominen nuorisollemme on meidän vanhempien ja kasvattajien
velvollisuus. Helsingin Juniorijouset on tarkoitettu sellaiseksi
– musikaalisen koulutuksen lisäksi - antamaan turvallinen
ympäristö,
- moraalisesti
- esteettisesti
- taiteellisesti
eteenpäin
vievä, lämmin koti.
Aikamme uusi aate globalisaatio on tunkeutumassa
myös taidekasvatuksen alalle. Väärin tulkittu globalismi
voi aliarvioida kansalliset, paikalliset arvot. Huolestuttavia merkkejä
riittää. Kansainväliseksi paisutetuille hankkeille
on usein helpompi löytää tukea ja arvostusta kuin
päivästä päivään, vuodesta vuoteen
sisukkaasti etenevälle paikallistoiminnalle. Suurella rummutuksella
toteutuneet tapahtumat jäävät usein kertakäyttötasolle.
Nämä projektit tuovat kenties enemmän meriittejä
ja hyötyä järjestäjille kuin osanottajille.
Hitaasti tiili tiileltä rakennettu musiikin suurvalta Suomi
voi luhistua hyvinkin nopeasti, ellei pakallisten työpajojen
merkitystä kunnioiteta ja tueta.
Joet saavat alkunsa omasta lähteestä. Jokaisella maalla,
jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla oma lapsi- ja perheläheinen
kulttuurikaivonsa.
Edinburghin kansainvälisen festivaalin kriitikko on kirjoittanut
Helsingin Juniorijousista:
”Muualla pörssikurssit horjuvat, valuutat
romahtavat ja kaikenkarvaiset poliitikot pauhaavat, mutta Suomessa
unkarilaiset veljekset, Kodályn musiikkikasvatusmenetelmää
jousiopetukseen soveltaen tuottavat katkeamattomana virtana erinomaisesti
koulutettuja soittajia - nuoria viulisteja maailman huipulla -
joiden yhteissointi sulattaisi lumikuningattaren sydämen
ja joiden haltioitunut ilo ja hämmästyttävä
tekninen varmuus saavat musiikin säkenöimään.”
Veljesten lisäksi on nykyään muodostumassa
kokonainen ryhmä taidekouluttajia ylläpitämään,
jatkamaan ja kehittämään Helsingin Juniorijousten
uuden sukupolven kasvatusta.
Puhtaan lähteen vesi poreilee tänäänkin
– suojelkaamme sitä ja ammentakaamme siitä!
Géza Szilvay

|
|